Viime aikoina on mennyt hyvin. Oon sietänyt ahdistusta, oon sietänyt ajatuksia, oon kohdannut ne ja oon jopa levännyt. 

 

Toisaalta sitten tuli takapakki. Kirjoitin viestissä siitä näin: 

"Nyt tuntuu siltä, että askel on menny taaksepäin askeleen verran, eikä se jalka enää nouse takas kynnyksen yli." 

 

Taidan olla nykyään sitoutumiskammoinen, mutta silti niin hellyyden ja rakkauden kipeä sekopää. 

En tiedä mitä haluan, mutta haluan silti kaiken, ja sitten en kuitenkaan. 

Ehkä mä haluan vain kosketuksesi. 

Ehkä tahdon vain tietää, että oot siinä mua varten. 

Ehkä tahdon, että haluat mua, ja osoitat sen mulle. 

 

...Silti mulla on niin paha olla itseni kanssa. 

...Silti jokin pelottaa mua. 

...Silti sussa on jokin, mikä epäilyttää. 

...Enkä tahtoisi, että säkin satutat. Osaanhan sen ihan tarpeeksi hyvin itsekin. Tai ehkä olenkin aina satuttanut vain itse itseäni, olemalla niin epäröivä ja ennakkoluuloinen. 

 

Ei hätää, se on työn alla, tehdä minusta vahva ja tasapainoinen. 

 

...Ei tässä maailmassa ole sitä, mitä mä etsin. 

Täytyy etsiä jotain muuta. 

Täytyy keskittyä uusiin haasteisiin. 

Täytyy unohtaa rakkaus. 

 

 

...Mutta kuinka unohtaa jotain niin suurta ? 

Suihkussa käynti on ihanaa. Vähän, kuin sais huuhdottua mieleltään liat pois. Mut ei sit kuitenkaan. 

ja Parisuhteet on vähän niinku kunnon känni. Sen jälkeen lupaa, ettei enää koskaan. Mut sit kuitenkin. 

 

Siinä tämänpäiväiset terveiset. On muuten muistettava venytellä. Sinä, kuka tahansa siellä, mene myös venyttelemään heti tämän jälkeen. 

 

Eilisiä: 

 

7. Marraskuuta 2016 klo 15.42 

 

Lähes kaksi tuntia on takanapäin. 

Makaan linja-auton keskiosassa pienen onnellisuuden tunteen edelleen vallatessa minut. 

Talvinen ihana maisema ja lähes tyhjä bussi. Ainoastaan yksi matkustaja lisäkseni. Vain me kaksi tavaroineen, sekä kuskimme. 

Oon lukenut koko tuon kaksi tuntia kirjaa, jossa olen jo yli kolmannensadan sivun. Mä en tiedä, koska oisin noin nopeasti ja rohkeasti edennyt yhtä ja samaa kirjaa eteenpäin. Alle viikko. Mitä tämä keskittyminen on? 

Tekikö mökkeily muhun noin suuria? Oonko mä levännyt riittävästi vihdoin? 

 

 

..... 

 

Ja muutama, aika monta tuntia myöhemmin: 

 

...mietin, miksi kiusaan itseäni etsimällä mitä erilaisimmista lähteistä itselleni jotain erityistä juttukumpania, joka ei kuitenkaan missään nimessä saa edetä mihinkään suurempaan, kuin aiemmin mainuttu. Jo etukäteen tiedän, ja olen itse päättänyt, etten halua antaa itseni, tai kenenkään muun kiintyä liikaa. En halua ajatella ketään enkä mitään. Silti aina siinä niin käy. 

Puristelen päätäni ja mietin, että älä nainen mieti. 

Mietin, olikohan se joku tuolla ulko-ovellani, joku ihana prinssi valkoisen ratsunsa kanssa. Mutta hän ehtikin ratsastaa pois, kun en avannut. Etsin housuja! Olisi mielestäni ollut epäsoveliasta avata ovea legginsit jalassa, stay-up korkuiset neulesukat jalassa, ja pelkän löysän villapaidan pikkasen peittäessä peppua, jos sitä oikein nykii alaspäin. Liian kaukana taisivat olla housut, kun ketään ei ollut enää oven avautuessa. Pettymys... Toisaalta niin suuri huokaus... En olisi jaksanut kuunnella taas avaruusjuttuja naapureilta, esimerkiksi. 

 

...jokaisen viestin kohdalla säpsähdän, ja petyn, kun se onkin vain työpaikalta tai vanhalta tyttökaverilta. 

 

ja voi paska, miks mä luen jotain eroottista kirjaa, kun tunneasiat tuntuu olevan myllättynä jo muutenkin? 

Puhutaanpa hetki muista asioista, kuin syömishäiriöstä. Ohimennen voin mainita, että en ole oksentanut viime postauksen jälkeen. Vatsani on täynnä zero kokista. Nyt niihin muihin asioihin: 

 

On nimittäin niin, että mulla on kirjasta 238 sivu menossa. En muista, koska oisin lukenut näin paljon yhtä ja samaa kirjaa. Mistä tää kaikki keskittymiskyky on vallannut mut? 

Halauksia en vieläkään ole saanut tarpeeksi. Eräs päivä tällä viikolla sain halauksia, ja sain sillä kohotettua onnellisuuskäyrääni ihan kivasti. Mutta miksi ihmismieli on niin ahne, miks mä tahdon aina vain enemmän? Illalla himoitsen kosketusta, rakkautta, halauksia, sormien hellää kosketusta niskassa, hengityksen ääntä korvaa vasten... Voi, kunpa vain tietäisit.. Tahdon sut, tahdon kaiken, mutta silti en tahdo mitään. Voi, kunpa tietäisin itsekään...

Talvisessa metsässä tarpoessa mietin, kuinka en ole yksin, mulla on ihmisiä ympärillä ja kerrankin perhe seurana, mutta perhana, silti oon niin yksin. Pelkään kenties, että musta on tullut täysin kylmä ihminen tunneasioissa. Enhän mä kykene mihinkään vakavaan enää ikinä varmaankaan, enkä tahtoisi menettää yhtäkään ihmistä ympäriltäni minkään ihme säätöjen takia. Ehkä vähän itsekästä...

Haaveileekohan kukaan muu sellaisesta suhteesta, jossa sais huomiota, haleja, kehuja, rakkautta, kosketusta, ja juttuseuraa, ihan vaan ystävänä? Ehkä ihminen kuitenkin on sellainen yksiavioinen ja sitoutuva, mutta jokin on saanut mun tunne-elämän kellahtamaan ympäri useempaan otteeseen. En luota itseeni, enkä luota suhun. Mä oon itsenäinen nainen, tosi rakastava, mutta silti niin kylmä. Oon ristiriitainen ihminen, johon ei saa kiintyä. Ehkä tahdon olla saavuttamaton, mutta silti sun täytyis tehdä aloite. 

 

En mä tiedä... Kuinka selvittää, mitä tahtoo? Kuinka selvittää, mitä tarvitsee? Kuinka oppia luottamaan? Kuinka oppia rakastamaan itseään? 

 

Joskus leikittelen ajatuksella, että Big Brother järjestettäisiin ja hakisin sinne. Siitä kenties oon saanut tuommoisen epämääräisen haaveen ystäväsuhteista, jossa toisen kainalossa voi nukkua ja toiselta voi saada huomiota. Joskus leikittelen myös ajatuksesta kämppiselämästä. 

Kuulostan epätoivoiselta. 

Oonko mä epätoivoinen? Ehkä. 

Viikko meni hyvin. Peukku sille. 

 

Eilisiä sanojani: "musta tuntuu, että kun oon nyt viikon selvinnyt ilman mitään syömiseen liittyviä häiriöilyitä, mä alan toipumaan vihdoin siitä edelliskerrasta". No, pilasinpa sen hyvän viikon sitten tuttuun kaavaan. Mua ei harmita edes, sillä mä koen jotain suurta voiton tunnetta, kun en mennyt kauppaan ostamaan jäätelöä, keksiä ja suklaata, jotka on sulava pulauttaa ulos ja olla onnellinen sen jälkeen. Se onnellisuushan ei pidä tippaakaan paikkaansa, ja tuskinpa nuo olisi miltään enään maistuneetkaan. Sitä suklaalevyä aiemmin syödessänikään en edes varmaan juurikaan maistanut mitään. Ajatus oli saada se tuhottua, jotta sen voi oksentaa. Kuinka järjetöntä tää voi edes olla ? 

Töissä sattui jos jonkinlaista, jotka vaikuttivat kaikkeen. Mä en vaan näköjään siedä sellaisia muuttuvia tilanteita. Yks päivähän oksentelin, koska jooga olikin peruttu (en tiennyt, raahauduin paikalle, ja lähes samantien tiesin mitä alan seuraavaksi kotiin päästyäni tekemään). No, töissä tapahtui myös niitä asioita, mitä ei kuulunut, ja sen lisäksi olin herännyt yöllä kahdelta yöuniltani. Kaksi tuntia ennen kellon soittoa. Liian vähän unta, liian heikko mieli ja liian huono käsittelemään tilanteita ja asioita näissä mielialoissa. Nukuin töiden jälkeen päiväunet ja koitin ties mitä, jotta saan mieleni rauhoitettua, mutta en jaksanut tarpeeksi yrittää. 

Laitoin jo töissä ennen näitä sattumuksia viestiä "Voi apua, joku napsahti äsken töissä. Joku osti donitseja, ja vaikka jo sitä ennen niitä oli monia ostettu, niin just tässä yhdessä kohtaa se napsahdus tapahtu. Tuli mieleen, että kun pääsen kotiin, ostan noita donitseja, ahmin ne ja oksennan." Pääsin mä kuitenkin töistä ja kauppareissultakin ilman donitseja tai muuta ihanaa, mutta silti mieleni oli liian heikko, jopa rentoutumisharjoituksen ja päiväunien jälkeen. 

Ja silti, edelleen, mua ei harmita. Mua harmittaa oikeastaan ainoastaan se, tietääköhän/kuuleekohan naapurit mun oksentamiset? Onneksi enää en pelkää valvontakameroita omassa asunnossani. 

Mutta se miksi mua ei harmita, on se, että pystyin lopettamaan! Tutulla kaavalla jatkan niin kauan, kunnes täytyy nukkua, koska päivä on jo pilalla, niin sama se on jatkaa sitä loputtomiin, mutta tänään tapahtui jokin stoppi. Ehkä se oli se, kun arpoessani kauppaan lähtöä hermostuneena revin 90% kulmakarvoistani pois. Ehkä se rauhoitti. Tai ehkä tulin järkiini, miksi pilata päivää enempää, ei tää oo hauskaa? Ehkä olin paennut pahaa oloani jo tarpeeksi? 

 

Ehkä kaipaisin jotain hyväksyntää joltakin. 

Peili näyttää mulle aamulla, illalla, päivällä, joka hetkenä eri kuvan. Mä en luota peiliin enkä itseeni, mutta silti luotan siihen kenties enemmän, kuin mihinkään. 

Mä erehdyin katsomaan mahaani peilistä taas pitkästä aikaa. Virhe. Turvonnut pulla. Mutta olinhan syönyt juuri, ja onhan mulla menkat menossa, ja olihan mulla aamuvuorokin vielä. 

 

Tunteet ovat niin ristiriitaiset ja sekavat. 
Mieli on niin heikko ja sairas. 

 

 

Mut mä yritän. Päivän kerrallaan. Virheitä tapahtuu, mä en vain salli niitä itselleni, ja luulen, ettei kukaan muukaan.

 

Kirje teille, jotka ette tiedä : 
 

 

Hei. 

Saatan olla väsynyt. Saatan olla pirtsakka. Saatan heittää läppää ja hihitellä ihme jutuille. 

Antakaa silti armoa. En oikeesti ole aina niin iloinen, pirtsakka, ja energinen. 

Myös mä olen ihminen, herkästä päästä. Myös mä tahdon kokea hyväksyntää ja rakkautta. Myös mä tahdon saada hymyn ja halauksen virheen sattuessa "ei se mitään, me ollaan vain ihmisiä". Jopa enemmän, kuin uskotkaan, mä kaipaisin halausta ystävältä. Pelkkä ystävällinen äänensävy ja pieni kehu vois tehdä ihmeitä. 

Tiedän, että omassa päässäni oon kehittänyt itsestäni syrjityn, mutta just sun pienillä teoilla suhtautumiseni voisi muuttua. 

Vaikka mä en enää edes tahdo kysyä. Mä vain teen, olen ja yritän olla ajattelematta, mitä sä ajattelet. 

Silti, joskus kaipaisin sanoja: "mä tiedän, ettei se oo sun vika, teet hyvää työtä". 

You know the feeling when you can't get pants off, because youre so tired. 

or You know the feeling when you drop everything from your hands, 'cause youre so tired. 

 

Huvittavaa, että viime viikonloppuna eräs ihminen seinän takaa kysyi, miksi olen niin iloinen? 

Huvittavaa, koska jos hän näkisi minut nyt, en varmaan olisi niin kovin iloinen? 

 

Eli tiedätte tunteen, kun elämä tuntuu merkityksettömältä, koska olet niin väsynyt. 

 

Vaikka nukkuisin kymmenen tuntia, uskon, että olisin väsynyt. Kuitenkin ehkä ihan kokeilemisen arvoinen juttu tänään. Ihan kymmentä tuntia en kyllä ehdi, koska mun pitäis varmaan jo olla nukkumassa. Mutta noin ajatuksena. 

 

Oon oksentanut taas. Nyt on toinen päivä, kun en, vielä. Elämä tuntuu väsyneenä niin vaikealta. Oksentaminen käy mielessä ihan jatkuvasti. Mitä enemmän analysoin tätä, sitä enemmän mun tekee mieli tehdä se. 

 

Miksi tää nyt on näin vaikeata? 

Miksen voi syödä normaalisti ? 

Miksen tiedä mikä on normaalia ? 

Miksi olen niin vaikea ?

Miksi en ole onnellinen ? 

Miksi kukaan ei rakasta ? 

Miksi kukaan ei halua rakastaa ? 

Miksi en rakasta ? 

Miksi en jaksa edes yrittää ? 

 

Voi perkele MIKSI !