Niin tulisi tehdä elämässä monessa muussakin suhteessa (kuin blogin kirjoittamisessa).

Aloittaa dieetti. Aloittaa uusi harrastus. Aloittaa uusi kirja. Aloittaa terveellinen elämä. Aloittaa siivous...

Mun lauseeni on: Aloittaa eläminen. 

Erosta on jo puoli vuotta. Sen puolen vuoden aikana olen saanut kokea tunteiden vuoristorataa. Se oikeastaan alkoi jo ennen eroa. Tähän, sanotaanko noin vuoteen, on mahtunut ylä- ja alamäkiä. Esimiehen kanssa keskusteluita, uupumusta, syömishäiriön palautumista, tunnevammoja, ahdistusta, avioero, deittailua, psykologin kanssa keskusteluita, psykiatrikäyntejä ja ystäville avautumista. Silti löydän itseni miettimästä kuka mä oikeastaan olen? Mistä mä oikeasti pidän? Mitä mä tahdon tehdä? Kuka mä tahdon olla? Millaista on olla onnellinen? Kai sitä olen ollut, joskus. Kummasti nämä tunteet vaan häviävät. Sama pätee oksentamiseen. Viikon verran muistat, kuinka huono olo siitä tulee, kuinka väsynyt olet sen jälkeiset päivät, mitä se tekee mielialallesi. Viikon jälkeen kun olosi alkaa olla hyvä ja alat tuntea normaalia olotilaa (jos sellaisesta voi puhua), tapahtuu jotakin joka kaataa koko pakan. Kortit leviävät ympäri asuntoa etkä jaksa enää korjata niitä kauniiksi yhtenäiseksi pakaksi. Sen jälkeen ahdistus on helppo korjata oksentamalla. Myös töiden teolla on äärimmäisen helppo turruttaa tunteitaan. Lähteminen voi olla usein kynnys, mutta aina aloittaessani työt, mietin, että saanpahan lomaa omista ajatuksistani. 

Loppuun täytyy todeta, etten oikeasti tiedä, millainen on normaali olotila. Elän jatkuvassa sumussa ja väsymyksen keskellä, mutta koska olen taistelijasielu, en aio lopettaa yrittämistä. 

Joten, aion aloittaa elämisen. Aion kaivaa tunteitani. Aion rakastaa itseäni. Aion tehdä asioita, joista pidän. Aion etsiä ne, ja aion tehdä itsestäni sellaisen, kuin minä olen. Ensin minun täytyy vain etsiä itseni.

...Kuitenkin nyt minun täytyy mennä kadottamaan itseni töihin.