Viikko meni hyvin. Peukku sille. 

 

Eilisiä sanojani: "musta tuntuu, että kun oon nyt viikon selvinnyt ilman mitään syömiseen liittyviä häiriöilyitä, mä alan toipumaan vihdoin siitä edelliskerrasta". No, pilasinpa sen hyvän viikon sitten tuttuun kaavaan. Mua ei harmita edes, sillä mä koen jotain suurta voiton tunnetta, kun en mennyt kauppaan ostamaan jäätelöä, keksiä ja suklaata, jotka on sulava pulauttaa ulos ja olla onnellinen sen jälkeen. Se onnellisuushan ei pidä tippaakaan paikkaansa, ja tuskinpa nuo olisi miltään enään maistuneetkaan. Sitä suklaalevyä aiemmin syödessänikään en edes varmaan juurikaan maistanut mitään. Ajatus oli saada se tuhottua, jotta sen voi oksentaa. Kuinka järjetöntä tää voi edes olla ? 

Töissä sattui jos jonkinlaista, jotka vaikuttivat kaikkeen. Mä en vaan näköjään siedä sellaisia muuttuvia tilanteita. Yks päivähän oksentelin, koska jooga olikin peruttu (en tiennyt, raahauduin paikalle, ja lähes samantien tiesin mitä alan seuraavaksi kotiin päästyäni tekemään). No, töissä tapahtui myös niitä asioita, mitä ei kuulunut, ja sen lisäksi olin herännyt yöllä kahdelta yöuniltani. Kaksi tuntia ennen kellon soittoa. Liian vähän unta, liian heikko mieli ja liian huono käsittelemään tilanteita ja asioita näissä mielialoissa. Nukuin töiden jälkeen päiväunet ja koitin ties mitä, jotta saan mieleni rauhoitettua, mutta en jaksanut tarpeeksi yrittää. 

Laitoin jo töissä ennen näitä sattumuksia viestiä "Voi apua, joku napsahti äsken töissä. Joku osti donitseja, ja vaikka jo sitä ennen niitä oli monia ostettu, niin just tässä yhdessä kohtaa se napsahdus tapahtu. Tuli mieleen, että kun pääsen kotiin, ostan noita donitseja, ahmin ne ja oksennan." Pääsin mä kuitenkin töistä ja kauppareissultakin ilman donitseja tai muuta ihanaa, mutta silti mieleni oli liian heikko, jopa rentoutumisharjoituksen ja päiväunien jälkeen. 

Ja silti, edelleen, mua ei harmita. Mua harmittaa oikeastaan ainoastaan se, tietääköhän/kuuleekohan naapurit mun oksentamiset? Onneksi enää en pelkää valvontakameroita omassa asunnossani. 

Mutta se miksi mua ei harmita, on se, että pystyin lopettamaan! Tutulla kaavalla jatkan niin kauan, kunnes täytyy nukkua, koska päivä on jo pilalla, niin sama se on jatkaa sitä loputtomiin, mutta tänään tapahtui jokin stoppi. Ehkä se oli se, kun arpoessani kauppaan lähtöä hermostuneena revin 90% kulmakarvoistani pois. Ehkä se rauhoitti. Tai ehkä tulin järkiini, miksi pilata päivää enempää, ei tää oo hauskaa? Ehkä olin paennut pahaa oloani jo tarpeeksi? 

 

Ehkä kaipaisin jotain hyväksyntää joltakin. 

Peili näyttää mulle aamulla, illalla, päivällä, joka hetkenä eri kuvan. Mä en luota peiliin enkä itseeni, mutta silti luotan siihen kenties enemmän, kuin mihinkään. 

Mä erehdyin katsomaan mahaani peilistä taas pitkästä aikaa. Virhe. Turvonnut pulla. Mutta olinhan syönyt juuri, ja onhan mulla menkat menossa, ja olihan mulla aamuvuorokin vielä. 

 

Tunteet ovat niin ristiriitaiset ja sekavat. 
Mieli on niin heikko ja sairas. 

 

 

Mut mä yritän. Päivän kerrallaan. Virheitä tapahtuu, mä en vain salli niitä itselleni, ja luulen, ettei kukaan muukaan.

 

Kirje teille, jotka ette tiedä : 
 

 

Hei. 

Saatan olla väsynyt. Saatan olla pirtsakka. Saatan heittää läppää ja hihitellä ihme jutuille. 

Antakaa silti armoa. En oikeesti ole aina niin iloinen, pirtsakka, ja energinen. 

Myös mä olen ihminen, herkästä päästä. Myös mä tahdon kokea hyväksyntää ja rakkautta. Myös mä tahdon saada hymyn ja halauksen virheen sattuessa "ei se mitään, me ollaan vain ihmisiä". Jopa enemmän, kuin uskotkaan, mä kaipaisin halausta ystävältä. Pelkkä ystävällinen äänensävy ja pieni kehu vois tehdä ihmeitä. 

Tiedän, että omassa päässäni oon kehittänyt itsestäni syrjityn, mutta just sun pienillä teoilla suhtautumiseni voisi muuttua. 

Vaikka mä en enää edes tahdo kysyä. Mä vain teen, olen ja yritän olla ajattelematta, mitä sä ajattelet. 

Silti, joskus kaipaisin sanoja: "mä tiedän, ettei se oo sun vika, teet hyvää työtä".