Viime aikoina on mennyt hyvin. Oon sietänyt ahdistusta, oon sietänyt ajatuksia, oon kohdannut ne ja oon jopa levännyt. 

 

Toisaalta sitten tuli takapakki. Kirjoitin viestissä siitä näin: 

"Nyt tuntuu siltä, että askel on menny taaksepäin askeleen verran, eikä se jalka enää nouse takas kynnyksen yli." 

 

Taidan olla nykyään sitoutumiskammoinen, mutta silti niin hellyyden ja rakkauden kipeä sekopää. 

En tiedä mitä haluan, mutta haluan silti kaiken, ja sitten en kuitenkaan. 

Ehkä mä haluan vain kosketuksesi. 

Ehkä tahdon vain tietää, että oot siinä mua varten. 

Ehkä tahdon, että haluat mua, ja osoitat sen mulle. 

 

...Silti mulla on niin paha olla itseni kanssa. 

...Silti jokin pelottaa mua. 

...Silti sussa on jokin, mikä epäilyttää. 

...Enkä tahtoisi, että säkin satutat. Osaanhan sen ihan tarpeeksi hyvin itsekin. Tai ehkä olenkin aina satuttanut vain itse itseäni, olemalla niin epäröivä ja ennakkoluuloinen. 

 

Ei hätää, se on työn alla, tehdä minusta vahva ja tasapainoinen. 

 

...Ei tässä maailmassa ole sitä, mitä mä etsin. 

Täytyy etsiä jotain muuta. 

Täytyy keskittyä uusiin haasteisiin. 

Täytyy unohtaa rakkaus. 

 

 

...Mutta kuinka unohtaa jotain niin suurta ?