Tänäkään aamuna en tunne normaalia olotilaa. Etoo ja väsyttää, vaikka menin nukkumaan ennen yhdeksää. Mietin jo, jos olisin raskaana, mitähän tekisin? Voisko näin tasapainoton ihminen kasvattaa toista pientä (pienempää) ihmistä?

 

Tein eilen pizzaa. Se oli liian hyvää. Olisin voinut syödä koko pizzan ja oksentaa, ja sen jälkeen olisinkin voinut masentua, ahdistua ja vihata itseäni vielä enemmän. Sen sijaan söin normaalin määrän (kai se oli normaali määrä, kun ainakaan ei tuntunut liian täydeltä? Mutta seuraavaksi kysyn, mikä on normaali määrä?) ja ahdistuin siitäkin. Koska syödessä jo ajattelin, miltä tuntuisi vetää koko pitsa naamaan, ahdistuin ihan siitä normaalistakin määrästä. Olisin tahtonut oksentaa senkin. En vain keksinyt enää mitään mieleistä tekemistä, millä olisin saanut ahdistukseni karkoitettua. Pakenin tunteitani, ja kävin nukkumaan. Jos elämässä ei ole mitään muuta mieleistä, kuin nukkuminen, niin eikö elämä mene ihan hukkaan? Toki olen nyt sunnuntai-aamuna ennen kuutta hereillä, mikä lienee hyvä asia seuraavan arkipäivän aamuvuoron rytmin vuoksi...  Joskus kuitenkin odotan hetkeä, jolloin saa nukahtaa. Tai odotin menneessä aikamuodossa, sillä nykyään taidan olla välittämättä, ja nukkua kun siltä tuntuu.

 

Tarvitaanko onneen aina toinen ihminen? Olen aina ollut itsenäinen, miksi en enää nauti elämästäni yksin? Toki minäkin haluan rakkautta ja hellyyttä, mutta taidan olla hieman tunnehäiriöinen ihminen. Olisipa seuralaispalvelu, jossa voisi etsiä syvällisten juttujen juttuseuraa ja halikaveria, joka ei yrittäisi päästä pöksyihin tai jäisi yökylään väkisin. Mikä siinä yökyläilyssäkin on niin hankalaa? Vihaan sitä. Ehkä yöt, hyvät unet ja oma sänky ovat mulle pyhä asia, jota muut ihmiset eivät ymmärrä tai kunnioita. Ehkäpä myös siksi, etten ole sitä heille kertonut. Pitäisiköhän kokeilla? Saan vihat niskoilleni, mutta toisaalta, saisinpahan jatkossa nukkua yöni rauhassa.

 

Mua pelottaa.

Oikeesti.

 

Mitä jos mulla onkin joku tosi vakava sairaus? (tai oon raskaana)