Kaksi päivää vapaata. Ajatella, ihan kaksi.
Tuntuikin jo, että siitä olisi ikuisuus, kun oon saanut nauttia tämmöisestä ylellisyydestä. Ja kerrankin oon ehtinyt nauttia elämästä. Oon jaksanut treenata, käydä lenkillä, kiertää kirpputoreja, tavata ystäviä ja käynyt klubikeikalla kuuntelemassa ihan lempibändiäni.

Ulkona on ihana ruska ja elämä on ihanaa.
Harmi vain, että näin illasta karkkien syönnin jälkeen ahdistaa, ja koko ilta onkin mennyt siivotessa ja häärätessä. karkkien syönnistä on noin kaksi tuntia, ja silti mieli harhailee vieläkin siellä. Kuitenkin, oon pitänyt kaiken sisälläni ja koittanut olla välittämättä. Kehonkoostumusmittausten tulosten jälkeen aina hetken aikaa uskaltaa syödäkin. Nimittäin rasvaprosentti oli pienentynyt ja vatsalihaksia tullut kilo lisää tähän varteen. Tosin se, mihin oon yrittänyt keskittyä, ei oo ottanut tuloksia vastaan sitten yhtään, vaan lähinnä päin vastoin. 

Lääkityksen aloituksen jälkeen mulla on ollut jotenkin paljon selkeämpi olo. Kun teen töitä, musta tuntuu, että oon kone joka osaa järjestelmällisesti tehdä kaikki asiat. Mun ei tarvitse pähkäillä mitään ja asiat vaan sujuu.
Jaksan lenkkeillä, jaksan olla iloinen, ja musta tuntuu, että mun silmät ois avautuneet. Pystyn keskittymään asioihin, joita teen. 
Keskiviikkona mulla oli ihan loistava olo joogan jälkeen, kun ensimmäisen vartin jälkeen tajusin, että ajatukset harhailee nyt ihan muualla, ja päätin keskittyä nyt vain ja ainoastaan siihen omaan tekemiseen ja sen hetkiseen liikkeeseen.
Mä pystyin!
Salilla oon käyttänyt tätä samaa taktiikkaa nyt muutaman kerran, eli keskittynyt vain yhteen sen hetkiseen liikkeeseen, ja olo on jotenkin ihan älytön, kun siihen pystyy.
Mun on myös paljon helpompi olla tunteideni ja ajatusteni kanssa.
Pieni karkkiahdistus ei johda vuorokauden mittaiseen ahmimis-oksennussessioon, ja pystyn olemaan kotonakin suht rauhallisesti.
Kestäispä tää loputtomiin.

Mua hieman pelottaa, koska väsyn ja turrun. Kaikkeen.
Koska kaikkeenhan turtuu, eikö?
Mulla oli joskus hammas tosi kipeä, ja siihenkin turtui. Sitten, kun se alkoi tuntua sietämättömältä, ja oli pakko mennä hoitamaan hammas, mulla oli samanlainen valaistunut olo hoidon jälkeen. Hei, mua ei satu, ihan uskomatonta, tältäkö se tuntuukin oikeasti, kun mihinkään ei satu?
Siltä musta jollain tasoa nytkin tuntuu. Mua ei henkisesti satu, ja mietin, että tältäkö se oikeasti tuntuukin, kun mihinkään ei satu? 

 

Ehkä tää kaikki onkin keinotekoista. Mutta ainut haaveeni, aina, ikuisesti, on ollut se, että olisin onnellinen. Nyt mä koen pitkästä aikaa sellaista sisäistä ja ulkoista aitoa hymyä, joka ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä asiasta, vaan palat tuntuu loksahtaneen paikalleen. Mua ei enää edes kiinnosta, onko tää aitoa, kunhan mulla on hyvä olla, edes osittain. 

Koen pientä huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene tämmöiseen oloon ilman lääkkeitä.
Mutta, ehkä se kuuluu asiaan?