Toisaalta sitten tuli takapakki. Kirjoitin viestissä siitä näin: 

"Nyt tuntuu siltä, että askel on menny taaksepäin askeleen verran, eikä se jalka enää nouse takas kynnyksen yli." 

Taidan olla nykyään sitoutumiskammoinen, mutta silti niin hellyyden ja rakkauden kipeä sekopää. 

En tiedä mitä haluan, mutta haluan silti kaiken, ja sitten en kuitenkaan. 

Ehkä mä haluan vain kosketuksesi. 

Ehkä tahdon vain tietää, että oot siinä mua varten. 

Ehkä tahdon, että haluat mua, ja osoitat sen mulle. 

...Silti mulla on niin paha olla itseni kanssa. 

...Silti jokin pelottaa mua. 

...Silti sussa on jokin, mikä epäilyttää. 

...Enkä tahtoisi, että säkin satutat. Osaanhan sen ihan tarpeeksi hyvin itsekin. Tai ehkä olenkin aina satuttanut vain itse itseäni, olemalla niin epäröivä ja ennakkoluuloinen. 

Ei hätää, se on työn alla, tehdä minusta vahva ja tasapainoinen. 

...Ei tässä maailmassa ole sitä, mitä mä etsin. 

Täytyy etsiä jotain muuta. 

Täytyy keskittyä uusiin haasteisiin. 

Täytyy unohtaa rakkaus. 

...Mutta kuinka unohtaa jotain niin suurta ? 

ja Parisuhteet on vähän niinku kunnon känni. Sen jälkeen lupaa, ettei enää koskaan. Mut sit kuitenkin. 

Siinä tämänpäiväiset terveiset. On muuten muistettava venytellä. Sinä, kuka tahansa siellä, mene myös venyttelemään heti tämän jälkeen. 

Eilisiä: 

7. Marraskuuta 2016 klo 15.42 

Lähes kaksi tuntia on takanapäin. 

Makaan linja-auton keskiosassa pienen onnellisuuden tunteen edelleen vallatessa minut. 

Talvinen ihana maisema ja lähes tyhjä bussi. Ainoastaan yksi matkustaja lisäkseni. Vain me kaksi tavaroineen, sekä kuskimme. 

Oon lukenut koko tuon kaksi tuntia kirjaa, jossa olen jo yli kolmannensadan sivun. Mä en tiedä, koska oisin noin nopeasti ja rohkeasti edennyt yhtä ja samaa kirjaa eteenpäin. Alle viikko. Mitä tämä keskittyminen on? 

Tekikö mökkeily muhun noin suuria? Oonko mä levännyt riittävästi vihdoin? 

..... 

Ja muutama, aika monta tuntia myöhemmin: 

...mietin, miksi kiusaan itseäni etsimällä mitä erilaisimmista lähteistä itselleni jotain erityistä juttukumpania, joka ei kuitenkaan missään nimessä saa edetä mihinkään suurempaan, kuin aiemmin mainuttu. Jo etukäteen tiedän, ja olen itse päättänyt, etten halua antaa itseni, tai kenenkään muun kiintyä liikaa. En halua ajatella ketään enkä mitään. Silti aina siinä niin käy. 

Puristelen päätäni ja mietin, että älä nainen mieti. 

Mietin, olikohan se joku tuolla ulko-ovellani, joku ihana prinssi valkoisen ratsunsa kanssa. Mutta hän ehtikin ratsastaa pois, kun en avannut. Etsin housuja! Olisi mielestäni ollut epäsoveliasta avata ovea legginsit jalassa, stay-up korkuiset neulesukat jalassa, ja pelkän löysän villapaidan pikkasen peittäessä peppua, jos sitä oikein nykii alaspäin. Liian kaukana taisivat olla housut, kun ketään ei ollut enää oven avautuessa. Pettymys... Toisaalta niin suuri huokaus... En olisi jaksanut kuunnella taas avaruusjuttuja naapureilta, esimerkiksi. 

...jokaisen viestin kohdalla säpsähdän, ja petyn, kun se onkin vain työpaikalta tai vanhalta tyttökaverilta. 

ja voi paska, miks mä luen jotain eroottista kirjaa, kun tunneasiat tuntuu olevan myllättynä jo muutenkin? 

On nimittäin niin, että mulla on kirjasta 238 sivu menossa. En muista, koska oisin lukenut näin paljon yhtä ja samaa kirjaa. Mistä tää kaikki keskittymiskyky on vallannut mut? 

Halauksia en vieläkään ole saanut tarpeeksi. Eräs päivä tällä viikolla sain halauksia, ja sain sillä kohotettua onnellisuuskäyrääni ihan kivasti. Mutta miksi ihmismieli on niin ahne, miks mä tahdon aina vain enemmän? Illalla himoitsen kosketusta, rakkautta, halauksia, sormien hellää kosketusta niskassa, hengityksen ääntä korvaa vasten... Voi, kunpa vain tietäisit.. Tahdon sut, tahdon kaiken, mutta silti en tahdo mitään. Voi, kunpa tietäisin itsekään...

Talvisessa metsässä tarpoessa mietin, kuinka en ole yksin, mulla on ihmisiä ympärillä ja kerrankin perhe seurana, mutta perhana, silti oon niin yksin. Pelkään kenties, että musta on tullut täysin kylmä ihminen tunneasioissa. Enhän mä kykene mihinkään vakavaan enää ikinä varmaankaan, enkä tahtoisi menettää yhtäkään ihmistä ympäriltäni minkään ihme säätöjen takia. Ehkä vähän itsekästä...

Haaveileekohan kukaan muu sellaisesta suhteesta, jossa sais huomiota, haleja, kehuja, rakkautta, kosketusta, ja juttuseuraa, ihan vaan ystävänä? Ehkä ihminen kuitenkin on sellainen yksiavioinen ja sitoutuva, mutta jokin on saanut mun tunne-elämän kellahtamaan ympäri useempaan otteeseen. En luota itseeni, enkä luota suhun. Mä oon itsenäinen nainen, tosi rakastava, mutta silti niin kylmä. Oon ristiriitainen ihminen, johon ei saa kiintyä. Ehkä tahdon olla saavuttamaton, mutta silti sun täytyis tehdä aloite. 

En mä tiedä... Kuinka selvittää, mitä tahtoo? Kuinka selvittää, mitä tarvitsee? Kuinka oppia luottamaan? Kuinka oppia rakastamaan itseään? 

Joskus leikittelen ajatuksella, että Big Brother järjestettäisiin ja hakisin sinne. Siitä kenties oon saanut tuommoisen epämääräisen haaveen ystäväsuhteista, jossa toisen kainalossa voi nukkua ja toiselta voi saada huomiota. Joskus leikittelen myös ajatuksesta kämppiselämästä. 

Kuulostan epätoivoiselta. 

Oonko mä epätoivoinen? Ehkä. 

Eilisiä sanojani: "musta tuntuu, että kun oon nyt viikon selvinnyt ilman mitään syömiseen liittyviä häiriöilyitä, mä alan toipumaan vihdoin siitä edelliskerrasta". No, pilasinpa sen hyvän viikon sitten tuttuun kaavaan. Mua ei harmita edes, sillä mä koen jotain suurta voiton tunnetta, kun en mennyt kauppaan ostamaan jäätelöä, keksiä ja suklaata, jotka on sulava pulauttaa ulos ja olla onnellinen sen jälkeen. Se onnellisuushan ei pidä tippaakaan paikkaansa, ja tuskinpa nuo olisi miltään enään maistuneetkaan. Sitä suklaalevyä aiemmin syödessänikään en edes varmaan juurikaan maistanut mitään. Ajatus oli saada se tuhottua, jotta sen voi oksentaa. Kuinka järjetöntä tää voi edes olla ? 

Töissä sattui jos jonkinlaista, jotka vaikuttivat kaikkeen. Mä en vaan näköjään siedä sellaisia muuttuvia tilanteita. Yks päivähän oksentelin, koska jooga olikin peruttu (en tiennyt, raahauduin paikalle, ja lähes samantien tiesin mitä alan seuraavaksi kotiin päästyäni tekemään). No, töissä tapahtui myös niitä asioita, mitä ei kuulunut, ja sen lisäksi olin herännyt yöllä kahdelta yöuniltani. Kaksi tuntia ennen kellon soittoa. Liian vähän unta, liian heikko mieli ja liian huono käsittelemään tilanteita ja asioita näissä mielialoissa. Nukuin töiden jälkeen päiväunet ja koitin ties mitä, jotta saan mieleni rauhoitettua, mutta en jaksanut tarpeeksi yrittää. 

Laitoin jo töissä ennen näitä sattumuksia viestiä "Voi apua, joku napsahti äsken töissä. Joku osti donitseja, ja vaikka jo sitä ennen niitä oli monia ostettu, niin just tässä yhdessä kohtaa se napsahdus tapahtu. Tuli mieleen, että kun pääsen kotiin, ostan noita donitseja, ahmin ne ja oksennan." Pääsin mä kuitenkin töistä ja kauppareissultakin ilman donitseja tai muuta ihanaa, mutta silti mieleni oli liian heikko, jopa rentoutumisharjoituksen ja päiväunien jälkeen. 

Ja silti, edelleen, mua ei harmita. Mua harmittaa oikeastaan ainoastaan se, tietääköhän/kuuleekohan naapurit mun oksentamiset? Onneksi enää en pelkää valvontakameroita omassa asunnossani. 

Mutta se miksi mua ei harmita, on se, että pystyin lopettamaan! Tutulla kaavalla jatkan niin kauan, kunnes täytyy nukkua, koska päivä on jo pilalla, niin sama se on jatkaa sitä loputtomiin, mutta tänään tapahtui jokin stoppi. Ehkä se oli se, kun arpoessani kauppaan lähtöä hermostuneena revin 90% kulmakarvoistani pois. Ehkä se rauhoitti. Tai ehkä tulin järkiini, miksi pilata päivää enempää, ei tää oo hauskaa? Ehkä olin paennut pahaa oloani jo tarpeeksi? 

Ehkä kaipaisin jotain hyväksyntää joltakin. 

Peili näyttää mulle aamulla, illalla, päivällä, joka hetkenä eri kuvan. Mä en luota peiliin enkä itseeni, mutta silti luotan siihen kenties enemmän, kuin mihinkään. 

Mä erehdyin katsomaan mahaani peilistä taas pitkästä aikaa. Virhe. Turvonnut pulla. Mutta olinhan syönyt juuri, ja onhan mulla menkat menossa, ja olihan mulla aamuvuorokin vielä. 

Tunteet ovat niin ristiriitaiset ja sekavat. 
Mieli on niin heikko ja sairas. 

 

Mut mä yritän. Päivän kerrallaan. Virheitä tapahtuu, mä en vain salli niitä itselleni, ja luulen, ettei kukaan muukaan.

Kirje teille, jotka ette tiedä : 
 

Hei. 

Saatan olla väsynyt. Saatan olla pirtsakka. Saatan heittää läppää ja hihitellä ihme jutuille. 

Antakaa silti armoa. En oikeesti ole aina niin iloinen, pirtsakka, ja energinen. 

Myös mä olen ihminen, herkästä päästä. Myös mä tahdon kokea hyväksyntää ja rakkautta. Myös mä tahdon saada hymyn ja halauksen virheen sattuessa "ei se mitään, me ollaan vain ihmisiä". Jopa enemmän, kuin uskotkaan, mä kaipaisin halausta ystävältä. Pelkkä ystävällinen äänensävy ja pieni kehu vois tehdä ihmeitä. 

Tiedän, että omassa päässäni oon kehittänyt itsestäni syrjityn, mutta just sun pienillä teoilla suhtautumiseni voisi muuttua. 

Vaikka mä en enää edes tahdo kysyä. Mä vain teen, olen ja yritän olla ajattelematta, mitä sä ajattelet. 

Silti, joskus kaipaisin sanoja: "mä tiedän, ettei se oo sun vika, teet hyvää työtä". 

or You know the feeling when you drop everything from your hands, 'cause youre so tired. 

Huvittavaa, että viime viikonloppuna eräs ihminen seinän takaa kysyi, miksi olen niin iloinen? 

Huvittavaa, koska jos hän näkisi minut nyt, en varmaan olisi niin kovin iloinen? 

Eli tiedätte tunteen, kun elämä tuntuu merkityksettömältä, koska olet niin väsynyt. 

Vaikka nukkuisin kymmenen tuntia, uskon, että olisin väsynyt. Kuitenkin ehkä ihan kokeilemisen arvoinen juttu tänään. Ihan kymmentä tuntia en kyllä ehdi, koska mun pitäis varmaan jo olla nukkumassa. Mutta noin ajatuksena. 

Oon oksentanut taas. Nyt on toinen päivä, kun en, vielä. Elämä tuntuu väsyneenä niin vaikealta. Oksentaminen käy mielessä ihan jatkuvasti. Mitä enemmän analysoin tätä, sitä enemmän mun tekee mieli tehdä se. 

Miksi tää nyt on näin vaikeata? 

Miksen voi syödä normaalisti ? 

Miksen tiedä mikä on normaalia ? 

Miksi olen niin vaikea ?

Miksi en ole onnellinen ? 

Miksi kukaan ei rakasta ? 

Miksi kukaan ei halua rakastaa ? 

Miksi en rakasta ? 

Miksi en jaksa edes yrittää ? 

Voi perkele MIKSI ! 

Tahtoisin halata sua.

Älä ymmärrä väärin,

Mutta pitkä lämmin halaus sais musta ainakin iloisen naisen. Se tois hetkellisen onnellisen olon. Tai ehkä turvallisen, kun sulkisit mut tästä todellisuudesta syliisi. Mä en kaipaa sanoja, vain kosketuksen ja sut. Se ei tarkota mitään.

Mun sydän pakahtuu.
Tiedättekö sellasen tunteen, kun sydän pakahtuu?

Ja kun sielu tuntuu tyhjältä. Koko maailma, tuntuu tyhjältä.

Apua..

Tarviin sen halin. Miksei kukaan halaa?

 Suruhymiö. 

Lapsi ollessani, joku luuli mua pojaksi. 
Nuorempana, joku kommentoi kamalaa möhömahaani. 
Muutama vuosi sitten, humaltunut mies huusi, kuinka kellään voi olla noin tikkujalat? Itse näin peilistä liian lihavat reidet, joita jumppasin päivisin kiinteämmiksi. Nyt mä nään kuvissa saman, kuin se humaltunut mies. Liian laihat jalat. 

Nytkin peilistä katsoo väsynyt ja epätäydellinen nainen, jonka kroppaan miehet rakastuu. Se on alasti kaunis, kunhan vatsa on tyhjä. Eikä se ole edes synnyttänyt, kiva varmaan vähän panna. Mutta koira hänellä on kaunis ja ihana, ja toki tuo nainen jakaa ruokaostoksiakin vähän. 

En tiedä, uskonko, luotanko enää mihinkään, kehenkään. Rakkauteen, tai ylipäätänsä hyviin ihmisiin. 

Kaipaan sua. 

Silti en uskalla luottaa. 

Haluaisin,

voisinpa. "

01.53 AM Sunnuntai-maanantai välisenä yönä. 

nälkäisenä ja väsyneenä.

Ja on ihanaa, 
Tuntea jaksavansa elää, 
nauttia ja hengittää. 

Nauttia, 
Ilman sitä kaikkea. 

Miksi silti mua hermostuttaa ? 
Mun tekis mieli laihduttaa. 
Tahtoisin silti
         ahmia, 
             ja rouskuttaa. 
Sen jälkeen antaa mennä, 
            ja oksentaa. 

Muistan hetken viime kertaisen, 
               lähes viikko sitten. 
Mietin mielessäni, jopa ääneen, että 

Lopeta. Tukehdut kohta.

                  Mutta miksen? 

Oksennus tunki nenästä. Kohta varmaan myös silmistä. 

Donitsikaan ei maistunut edes miltään. 

Tärkeintä oli saada se alas. 

jotta sen voi päästää pian ulos. 

Ja tämä pieni ihminen ei vain tajua, 
Kuinka tällä voi kukaan tunteitaan hallita? 

Jaksaisinpa aina. Jaksaisinpa voida hyvin ja olla onnellinen. Jaksaispa olla ahdistumatta.

Onnellisuuspäiväkirjan saldo sunnuntailta: 

Ei olisi uskonut, että kaikki lyhyen työpäiväni "to-do"listasta kerkesin tehdä. Näytti hyvin epätoivoiselta, kun istahdin tauolle. Kaikki oli vieläkin tekemättä. Työpäivän päätteeksi taputin melkein itseäni selkään, kerkesin. 

Tulin kotiin nälkäisenä, ja sen huomaa illan syömisistä. Kuitenkin, oon vastustanut ahdistusta taas tosi hyvin. 

Saunoin. Onko mitään rentouttavampaa, kuin työpäivän jälkeen oma sauna ? 

Ja raahauduin neljännen kerran tällä viikolla salille. Vähän hampaat irvessä, mutta tein silti hyvän treenin, keskittymismetodia käyttäen. Keskittyminen on mun uus juttu. 

Jossain vaiheessa koin sitä jaksamisen ihmetystä, ja nyt toivoisin, että jaksaisin loputtomiin. On niin ihanan hiljaista näin yöllä. Joskus on nukuttava, ja toisaalta, ainakin sillä saan ahdistuksen siirrettyä pois. 

Oikeastaan... 

Sehän onkin tuo väsymys, mikä kummittelee myös ahdistuksen muodossa. 

Öitä, koko maailmalle. 

Ulkona on ihana ruska ja elämä on ihanaa.
Harmi vain, että näin illasta karkkien syönnin jälkeen ahdistaa, ja koko ilta onkin mennyt siivotessa ja häärätessä. karkkien syönnistä on noin kaksi tuntia, ja silti mieli harhailee vieläkin siellä. Kuitenkin, oon pitänyt kaiken sisälläni ja koittanut olla välittämättä. Kehonkoostumusmittausten tulosten jälkeen aina hetken aikaa uskaltaa syödäkin. Nimittäin rasvaprosentti oli pienentynyt ja vatsalihaksia tullut kilo lisää tähän varteen. Tosin se, mihin oon yrittänyt keskittyä, ei oo ottanut tuloksia vastaan sitten yhtään, vaan lähinnä päin vastoin. 

Lääkityksen aloituksen jälkeen mulla on ollut jotenkin paljon selkeämpi olo. Kun teen töitä, musta tuntuu, että oon kone joka osaa järjestelmällisesti tehdä kaikki asiat. Mun ei tarvitse pähkäillä mitään ja asiat vaan sujuu.
Jaksan lenkkeillä, jaksan olla iloinen, ja musta tuntuu, että mun silmät ois avautuneet. Pystyn keskittymään asioihin, joita teen. 
Keskiviikkona mulla oli ihan loistava olo joogan jälkeen, kun ensimmäisen vartin jälkeen tajusin, että ajatukset harhailee nyt ihan muualla, ja päätin keskittyä nyt vain ja ainoastaan siihen omaan tekemiseen ja sen hetkiseen liikkeeseen.
Mä pystyin!
Salilla oon käyttänyt tätä samaa taktiikkaa nyt muutaman kerran, eli keskittynyt vain yhteen sen hetkiseen liikkeeseen, ja olo on jotenkin ihan älytön, kun siihen pystyy.
Mun on myös paljon helpompi olla tunteideni ja ajatusteni kanssa.
Pieni karkkiahdistus ei johda vuorokauden mittaiseen ahmimis-oksennussessioon, ja pystyn olemaan kotonakin suht rauhallisesti.
Kestäispä tää loputtomiin.

Mua hieman pelottaa, koska väsyn ja turrun. Kaikkeen.
Koska kaikkeenhan turtuu, eikö?
Mulla oli joskus hammas tosi kipeä, ja siihenkin turtui. Sitten, kun se alkoi tuntua sietämättömältä, ja oli pakko mennä hoitamaan hammas, mulla oli samanlainen valaistunut olo hoidon jälkeen. Hei, mua ei satu, ihan uskomatonta, tältäkö se tuntuukin oikeasti, kun mihinkään ei satu?
Siltä musta jollain tasoa nytkin tuntuu. Mua ei henkisesti satu, ja mietin, että tältäkö se oikeasti tuntuukin, kun mihinkään ei satu? 

Ehkä tää kaikki onkin keinotekoista. Mutta ainut haaveeni, aina, ikuisesti, on ollut se, että olisin onnellinen. Nyt mä koen pitkästä aikaa sellaista sisäistä ja ulkoista aitoa hymyä, joka ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä asiasta, vaan palat tuntuu loksahtaneen paikalleen. Mua ei enää edes kiinnosta, onko tää aitoa, kunhan mulla on hyvä olla, edes osittain. 

Koen pientä huonoa omaatuntoa siitä, etten kykene tämmöiseen oloon ilman lääkkeitä.
Mutta, ehkä se kuuluu asiaan? 

Voisinpa kokea kosketuksesi

Tuntea hellyytesi

Kuulla naurusi

Nähdä hauiksesi.

Kunpa en olisi niin yksinäinen,

että en tietäisi

olenko onnellinen vai surullinen

negatiivisen raskaustestin tehtyäni.

Odotan

Hae minut

Näe minut

Kaappaa minut

jotta sydämeni löisi jälleen.